Lapsen mieltymykset tunteva ja toimintaan osallistuva vanhempi voi ohjata lasta välillä reippaastikin sammuttamatta tämän intoa liikuntaan. Lasten innostus liikkua yhdistyi kuitenkin yleisimmin lapsilähtöiseen ja virikkeitä tarjoavaan vanhemmuuteen. Pakottamisen lapset kokivat liikuntaintoa vähentäväksi Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnassa tehdyssä haastattelututkimuksessa.
Tutkimuksessa liikuntainnostus yhdistyi lasten ajatuksissa yleisimmin liikkumisen vapautta edistävään, mielenkiinnon kohteet huomioivaan ja harrastusmahdollisuuksia tarjoavaan sekä lapsen kanssa yhdessä liikuntaan osallistuvaan vanhemmuuteen. Lasten liikuntainnostusta lisäsi vanhemman suhtautuminen hyväksyen lapsen ajoittaiseen innostuksen puutteeseen. Vanhemman kontrolli, eli eriasteinen pakottaminen ja lapsen sivuuttaminen liikuntaan liittyvästä päätöksenteosta, koettiin epämieluisaksi ja liikuntainnostusta vähentäväksi.
7–10-vuotiaiden lasten havaittiin käsittävän selkeästi eron liikuntaan innostavien ja toisaalta liikuntaintoa vähentävien toimintatapojen välillä. – Esimerkiksi voimakas, julkinen ja avoin kannustaminen turnauksissa ja peleissä koettiin joissain tapauksissa noloksi ja jopa häpeälliseksi. Lisäksi esimerkiksi liikuntamotivaation väliaikaisen lopahtamisen vähätteleminen ja sivuuttaminen koettiin määräilevänä ja liikuntainnostuta vähentävänä toimintatapana, tutkijatohtori Arto Laukkanen kertoo.
Haastatteluista nousi kuitenkin esiin myös kokemuksia, joissa vanhemman kovalta tuntuva ohjaus ja määrääminen koettiin hyväksyttävänä ja liikuntainnostusta lisäävänä. – Lapset toivat esiin tilanteita, joissa vanhemman toiminta oli tuntunut aluksi määräilevältä ja ehdottomalta. Yhteistä tällaisten tilanteiden myönteisenä kokemiselle ja liikuntainnon vahvistumiselle oli se, että vanhempi osallistui itse liikkumiseen lapsen kanssa. Toisekseen nämä vanhemmat aistivat, missä kulkee raja lapsen mielessä pakottamisen ja hyväksyttävän ohjaamisen välillä, Laukkanen sanoo.
Ruutuajan rajoittaminen liikunnan varjolla syö liikuntainnostusta
Hyvin tyypillinen lasten epämieluisa liikuntakokemus liittyi ruutuajan rajoittamiseen ja siihen liittyvään käskemiseen, että lapsen tulee mennä ulos liikkumaan. – Tämä on hyvin ristiriitaista, sillä vanhemmat pyrkivät huolehtimaan lasten ruutuajasta ja riittävästä liikkumisesta, mutta tulevat mahdollisesti samaan aikaan edistäneeksi liikunnasta vieraantumista. Kenties liikuntaa ei tulisikaan asettaa vastakkain ruutuajan kanssa, vaan pyrkiä järjestämään molemmilla omat toisistaan riippumattomat paikkansa arjessa, Laukkanen sanoo.
Eräät lasten kokemuksista olivat päinvastaisia. Osa lapsista koki, että heillä oli loputtoman joustavat ja löyhät rajat ruutuajalle. – Ruutuajan rajoittaminen itsenäisesti voi olla etenkin lapsille haastavaa. Joissain tapauksissa lapset myös näkevät huomattavasti vaivaa ja kekseliäisyyttä luodakseen lisää ruutuaikaa päivään, Laukkanen kertoo. Ruutuajan rajoittamisen ja riittävän liikkumisen yhdistäminen tuntuu monimutkaiselta haasteelta lapsiperheissä. Aiheesta kaivattaisiinkin kipeästi lisätutkimusta sekä lasten että vanhempien näkökulmista.
Tutkimuksessa oli mukana 79 ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan oppilasta. Oppilaiden käsityksiä liikuntaa tukevasta vanhemmuudesta tutkittiin ryhmähaastatteluilla. Lapset osallistuivat noin puoli tuntia kestäviin ääninauhoitettuihin haastatteluihin keskimäärin viiden oppilaan ryhmissä osana normaalia koulupäivää. Osallistuminen oli vapaaehtoista.
Arto Laukkasen laajempi blogikirjoitus aiheesta Liikkuva perhe -hankkeen verkkosivuilla.
Lähde: Jyväskylän yliopisto
Global site 
Finnish site